Ei kadonneet veljet, ei surua ei

The Crescent (2013) Risti. Spinefarm Records.

Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. -Joh. 12:24

Vuonna 1995 perustetun Enochian Crescentin matka tuli tiensä päähän vuonna 2012, kun bändin perustajajäsenet Viktor ja Wrath päättivät lopettaa lähes kaksivuosikymmentä vuotta kestäneen, black metal -piireissä melko ainutlaatuisen taiteilijayhteistyönsä. Viktorin ja Wrathin alkuperäisen sopimuksen mukaan EC ei voisi jatkaa olemassaoloaan, jos toinen perustajäsenistä päättäisi erota. Näin ollen bändi ilmoitti pian Facebook-sivullaan, että EC:n maallinen vaellus päättyisi, kun jo sovitut keikat olisi soitettu. Pacta sunt servanda.

Viimeisillä EC-keikoilla bändin päävokalistina toimi Hellwind Tuonenjoki, joka tunnetaan parhaiten Sacrilegious Impalement -orkesterin vokalistina ja lyyrikkona. Mainittu Hellwind on tietenkin ollut EC:n toiminnassa mukana jo pitemmän aikaa, mutta tähän saakka huomattavasti pienemmissä rooleissa, kuten rituaalirumpalina ja taustavokalistina. Taas toisaalta, ehkäpä kyse olikin jonkinlaisesta asteittaisesta kehityksestä, jonka looginen lopputulos oli se, että hänestä tuli lopulta EC:n musiikillisen ja maagisen jatkumon, The Crescentin päävokalisti. Enteellistä tai ei, mutta Hellwind oli jo kerran ollut EC:n päävokalisti - tosin vain yhden kappaleen ajan - kun vokalisti ja showmies extraordinaire, Wrath, keskittyi Hyvinkään SteelFestissä muokkaamaan ruumistaan lähtemättömällä tavalla.

Saatanan sahan nuoranen, Paholaisen piiskan silmä  

 

Vuonna 2010 julkaistulla NEF.VI.LIM-ep:llä EC esitteli tarttuvamman - uskaltaisiko jopa sanoa, potentiaalisesti laumoillekin avautuvan - puolen itsestään. Tässä yhteydessä jotkut alkoivat jo kuulla perinteisiä suomirock-sävyjä yhtyeen musiikissa. Risti ei kuitenkaan sisällä Lyijysiiven kaltaista helposti avautuvaa materiaalia, vaan musiikillisesti levy on oikeastaan lähempänä Telocvomim-trilogian kruunannutta Omega Telocvomimia. Tarjolla on siis käärmemäisen kierosti kiemurtelevaa, paikka paikoin hieman hankalasti avautuvaa mutta lopulta kuulijansa verrattomasti palkitsevaa mustaa metallia. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin todeta se, että vaikka TC onkin tunnistettavasti EC:n musiikillinen ja maaginen jatkumo, niin bändi on kuitenkin myös onnistunut loihtimaan esiin aivan uudenlaisia sävyjä.

Mainio esimerkki edellä mainituista uudenlaisista sävyistä on Ristin avauskappale Vesper, jossa tekninen ja kulmikas musiikillinen ilmaisu liittyy saumattomasti yhteen suomalaisen sielunmaiseman synkeimpiä kulmia peilaavan lyriikan kanssa. Toinen mainio esimerkki on levyn päättävä nimikkokappale, jonka sielua raastava herkkyys on jotakin melko ennenkuulumatonta TC:n viiteryhmän sisällä.

Väkevän alun ja herkän lopun välille mahtuu monenlaisia kiinnostavia kappaleita, kuten esimerkiksi Kahdeksas kuoro, joka jo ensi kuulemalla herätti monenlaisia hämäriä mielleyhtymiä. Kappaleessa oli jotakin perustavalla tavalla tuttua, mutta en vain millään onnistunut palauttamaan mieleeni, että mitä. Arvuuttelin vanhempaa Behemothia... kokeilin jotakin uudempaa pakanametallia, jota olisin saattanut kuulla Radio Rockista. Ei osunut, eikä uponnut. Lopulta onnistuin palauttamaan pitkäkestoisesta muistista sen, mitä kaipasin: Moonspell ja kappale Alma Mater. Todellisuudessa Kahdeksas kuoro ja Alma Mater ovat suhteellisen kaukana toisistaan, mutta tavalla tai toisella kappaleet linkittyivät mielessäni toisiinsa. Ehkäpä kappaleita yhdistävä tekijä on se, että kummassakin on hieman merirosvolauluille tyypillistä poljentoa? Kiinnostavaa kyllä, Kaaos-zinen levyarvostelijalle tuli samasta kappaleesta mieleen taistolaislaulut.

Viktorin ja Wrathin teiden erotessa varmaankin kaikkein keskeisin kysymys oli se, löytäisikö bändi mistään sopivaa miestä täyttämään Wrathin melko suuria saappaita. Omituista kyllä, Ristiä kuunnellessa tämä kysymys ei oikeastaan edes tule mieleen, sillä niin täydellisen hyvin Hellwind tuntuu sopivan ryhmään. Antautuva, paikka paikoin mielipuolisuutta lähentelevä vokalointi sopii täydellisesti levyn kappaleisiin. Lisäksi kannattaa mainita se, että Hellwindiltä löytyy myös riittävästi skaalaa kaikkein hienoimpien nyanssien alleviivaamiseen, kuten kappaleessa Sielunsyöjä.

 

Ken kuivatti kynäs sun?

 

Vuonna 2009 tehdyn haastattelun aikaan EC:llä oli valmisteilla kokonaan suomenkielinen albumi. Tämän suomenkielisen täyspitkän sijaan bändiltä ilmestyi kuitenkin NEF.VI.LIM-ep, jonka kuudesta kappaleesta neljä oli kirjoitettu ensimmäisellä kotimaisella. Itse elin pitkään siinä uskossa, että Risti - kuten ehkä nimestäkin voisi päätellä - olisi nyt se alusta loppuun saakka suomen kielellä kirjoitettu levy. Toisin kuitenkin kävi. Ristin sisältämästä yhdeksästä raidasta kuusi on kirjoitettu ensimmäisellä kotimaisella. Tällä tavoin NEF.VI.LIM-ep ja Risti sisältävät suhteessa saman määrän suomenkielisiä sanoituksia.

Langenneet veljet

Ainakin alkuperäisen suunnitelman mukaan EC oli tekemässä levyä, jossa painopiste olisi selkeämmin yksittäisissä kappaleissa. Tämä erona Black Church -konseptialbumiin. Tavallaan tämä suunnitelma onkin jossain määrin onnistunut, sillä levyn jokainen kappale on kyllä ansainnut paikkansa kokonaisuudessa. Taas toisaalta ei voi välttyä siltä ajatukselta, että Risti kuulostaa epäilyttävästi keskeneräiseltä konseptialbumilta, jonka puuttuva pituus on täydennetty lisäämällä levyn keskivaiheille kolme ensimmäisellä kansainvälisellä kirjoitettua kappaletta, jotka olisi oikeastaan kannattanut julkaista jossain muualla.

Englanninkielisissä kappaleissa ei sinällään ole mitään vikaa - itse asiassa Lilitu on yksi levyn parhaimmista kappaleista - ongelma on vain siinä, että kolmen ensimmäisen kappaleen suomenkielinen julistus on niin vahvaa ja väkevää, että niiden jälkeen ensimmäisellä kansainvälisellä kirjoitettu lyriikka kuulostaa suomalaisen korvissa toivottoman kasvottomalta, jota se luonnollisesti onkin. Tällä tavoin englanninkieliset kappaleet rikkovat levyn kokonaisuutta aivan turhaan.    

Lopuksi - mutta joku odottaa aina, vielä kynttilän sammuessa

Periaatteessa Ristiä voidaan pitää pienimuotoisena vallankumouksena omassa tyylilajissaan, sillä suomenkielellä esitetty musta metalli ei ole koskaan kuulostanut näin uskottavalta ja vakuuttavalta. Lisäksi kannattaa mainita se, että en olisi ollenkaan yllättynyt, jos levyn sanoitukset saisivat vastakaikua myös tavanomaisten black metal -piirien ulkopuolella. Esimerkiksi Sielunsyöjän kuvaama sielullinen taistelu voisi hyvinkin olla otos kansalliskirjailijamme Mika Waltarin elämästä.

Tavallaan onkin kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan TC suunnistaa seuraavaksi: tuleeko bändi vielä julkaisemaan sen kokonaisuudessaan suomenkielisen albumin, vai lähteekö se tavoittelemaan suurempaa kansainvälistä suosiota ensimmäistä kansainvälistä käyttäen. Kysymyksiä ja kysymyksiä, mutta samalla myös lupauksia ja lupauksia - suuria lupauksia.

Ääniä yössä

The Crescent (2013) Risti. Spinefarm Records.

Enochian Crescent/The Crescent-digisinglen jälkeen tein sellaisen päätöksen, että jätän kaiken mahdollisesti ennakkoon julkaistavan materiaalin kuuntelematta ja odotan uskollisesti siihen saakka, kunnes postimies runnoo levyn ja paidan postiluukusta läpi. Toisin kävi.

Kun Risti tuli ennakkokuunteluun Imperiumi.net-sivustolle, niin ajattelin, että kuuntelen ihan vain sellaiset pienet maistiaiset, mutta palaan sen jälkeen uskollisen odotuksen pariin. Loppujen lopuksi kuuntelin levyn kokonaisuudessaan läpi varmaan reilut kymmenen kertaa. Lankeaminen on helppoa.

Kappaleiden puolesta Risti alkaa olla aika hyvin hallussa, mutta koska sain muut materiaalit vasta eilen, niin siirrän varsinaisen arvion kirjoittamisen ensi viikkoon. Näin alustavasti olen suunnitellut, että kirjoitan levystä kaksi erillistä arviota: yhden ensimmäisellä kotimaisella, toisen ensimmäisellä kansainvälisellä.

Outpost: Black Sun (2012) DVD

Outpostin ensimmäisessä osassa ryhmä elämänpelin kolhimia palkkasotureita sai tehtäväkseen toimia Hunt-nimisen insinöörin turvajoukkoina tutkimusretkellä, jonka kohteena oli toisen maailmansodan aikainen bunkkeri. Lähtötietojen perusteella kyseessä oli helppo 48 tuntia kestävä tehtävä, jonka riskit muodostuivat pääasiallisesti siitä, että ryhmä joutui liikkumaan sodan runtelemalla, kaikkea muuta kuin rauhoittuneella alueella. Perillä Huntin maksetuille saattajille paljastui pikkuhiljaa, että kyseessä oli aivan jotain muuta kuin tavanomainen tiedonhankintareissu. Bunkkerin seiniä koristaneista hakaristilipuista saattoi kuitenkin johtaa monenlaisia päätelmiä, eikä olisi varmaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun rikkaan taustavaikuttajan juoksupoika oli lähetty natsien legendaaristen kultakätköjen perään. Elämänpelin muutenkin jo kolhimien palkkasoturien epäonneksi tällä kertaa taustalla hääräili kuitenkin sellainen takapiru, joka oli kiinnostunut aivan jostain muusta kuin kullasta. Loppu olikin sitten parhaan mahdollisen germaanisen tradition mukaista totaalituhoa.

Jos ensimmäisessä osassa pysyteltiin tiukasti itäeurooppalaisissa maisemissa, niin tällä kertaa vauhtia on haettu Etelä-Amerikasta saakka, jossa hyvin ansaittuja eläkepäiviään viettävä natsi saa vieraakseen hymyilevän serkuntytön, Lenan, joka paljastuu pian tavanomaista hankalammaksi tapaukseksi. Mainittu "serkuntyttö" ei todellisuudessa ole aktiivisesta valtakunnanpalveluksesta eläköityneelle natsille mitään sukua, vaan hän on tullut kiristämään tältä tietoa Klausener-nimisestä hieman suuremmasta tekijästä. Seuraa pienimuotoista kidutusta, jonka jälkeen kaikki olennaiset langanpätkät alkavatkin olla kasassa: Hunt oli Itä-Euroopassa Klausenerin asialla, jonne arkkikonna itsekin on mennyt juoksupoikansa perässä. Unelma tuhatvuotisesta valtakunnasta elää ja voi hyvin. To Eastern Europe we go - once again.

Itä-Eurooppaan on matkannut muitakin kuin Lena, sillä kulmilla pyörii muun muassa amerikkalaisten joukkoja, jotka ovat taas kerran - kuinka muuten - pelastamassa maailmaa. Kulmilta löytyy myös Lenan vanha tuttu, Wallace, joka on myös idealistisen hengen inspiroimana matkannut maahan kantaakseen kortensa kekoon taistelussa natsien uhkaa vastaan. Wallace toimii mieluiten yksin, mutta suostuu lopulta ottamaan Lenan mukaansa sillä ehdolla, että heidän tiensä erovat sitten, kun Klausener on rangaistuksensa saanut. Pragmatistina Wallace on kuitenkin sitä mieltä, että Klausenerin metsästys ei ole kovinkaan mielekästä, sillä aina tulee jostain uusi samanlainen vallantavoittelija. Näin ollen kannattaisikin keskittyä natsien ylivertaisuuden lähteen tuhoamiseen sen sijaan, että metsästetään yksittäisiä natseja.

March On!

Ensimmäisessä osassa palkkasoturit eivät olleet aseistuksen puolesta ollenkaan vastustajansa tasolla, mutta tällä kertaa asearsenaaliin on saatu tarvittava lisäys: EMP (electromagnetic pulse) eli elektromagneettinen pulssi. Mainittu pulssi mahdollistaa sen, että paranormaaleista natseista tulee ainakin joksikin aikaa luodilla tapettavia kuolevaisia. Asiassa on kuitenkin pieni ongelma: EMP toimii vain yhden kerran, joten laukaus tulisi saada ajoitettua täydellisesti. Ikävä kyllä tämä epäonnistuu, joten vuorossa on Plan B. 

Vaihtoehtoisen suunnitelman myötä Lena, Wallace ja amerikkalaiset päätyvät ensimmäisessä osassa keskeisenä näyttämönä toimineeseen bunkkeriin, joka osoittautuukin huomattavasti kiinnostavammaksi paikaksi, kuin mitä saattoi odottaa. 

Tavallaan toinen osa on mennyt siihen suuntaan, mihin toivoinkin sen menevän: tarinaa on laajennettu tuntuvasti ja syvyyssuuntaankin on yritetty edetä. Ongelma on vain siinä, että kaikki on jäänyt ikään kuin puolitiehen.

Vauhdin hakeminen Paraguaysta saakka oli ihan hyvä idea, mutta ikävä kyllä se ei oikein johda mihinkään. Vanhojen natsien metsästäminen jää loppujen lopuksi suhteellisen irralliseksi ideaksi. Huntin toiminnan taustalla vaikuttavan takapirun paljastaminen oli luonnollisestikin tarpeellista, mutta tähän paljastukseen olisi ehdottomasti tarvittu huomattavasti tukevampaa sisältöä ja huomattavasti vaikuttavampia esityskeinoja. Tässä olisi aivan hyvin voinut käyttää niitä ensimmäisessä osassa hyväksi havaittuja dokumenttifilmejä, jotka olisivat lisäksi auttaneet luomaan selkeämpää jatkuvuutta ensimmäisen ja toisen osan välille.

Jos tarinan laajentaminen ei onnistunut kiitettävällä tavalla, niin vielä tuntuvasti huonommin onnistui syvyyssuuntaan eteneminen. Ensimmäisessä osassa natsien paranormaalin toiminnan kuvaukseen saatiin tietynlaista uskottavuutta sekä edellä mainituilla dokumenttifilmeillä että viittauksella paranormaalien ilmiöiden klassikkotapaukseen USS Eldridge. Tällä kertaa jäljellä on vain yhtenäinen kenttäteoria (unified field theory), joka on kyllä kiinnostava, mutta ei kuitenkaan aivan niin kiinnostava, että se riittäisi yksinään saattamaan tarinan maaliin saakka. Outpostin toinen osa sisältää myös lyhyen viittauksen germaanisiin riimuihin, mutta tästäkään aiheesta elokuvantekijät eivät saaneet oikein mitään irti: natsitutkijat käyttivät riimuja tutkimustulostensa kirjaamiseen, mutta mitään sen erityisempää merkitystä niillä ei ollut heille. Tavallaan voisi luulla, että leimallisen esoteerisella nimellä varustetun elokuvan tekijät olisivat tehneet taustatutkimusta edes yhden Wikipedia-artikkelin verran.

Kokonaisuutena arvioituna Outpost: Black Sun on pienoinen pettymys, sillä kaikessa näkyy, että asiat on vain yksinkertaisesti tehty huonommin kuin ensimmäisessä osassa. Kaikkein parhaiten tämä tulee esiin siinä, että näyttelijäkaartiin ei ole saatu mukaan oikeastaan yhtään tunnettua näyttelijää, kun taas ensimmäisessä osassa mukana oli esimerkiksi Ray Stevensson. Taas toisaalta elokuvalla on myös selkeästi tunnistettavat ansionsa, kuten esimerkiksi se, että tälläkin kertaa bunkkerin tapahtumiin on saatu ladattua aimo annos klaustrofobista tunnelmaa.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että Outpost: Black Sun on ihan kelvollinen elokuva nykypäivän kauhun toiminallisemmalta laidalta. Ikävä kyllä Outpostin kohoaminen kauhuklassikkojen sarjaan siirtyy kuitenkin ainakin yhden osan verran eteenpäin.

Kahdeksan rukousta vinksahtaneille ikuisuuksille

Ofermod (2012) Thaumiel. Spinefarm Records.

Ofermodin ensimmäisen virallisen julkaisun (Mystérion Tés Anomias, 1998) ja ensimmäisen täyspitkän (Tiamtü, 2008) väli venähti vaatimattomasti vuosikymmenen mittaiseksi. Suhteellisen verkkaisen julkaisutahdin syyt on käyty läpi lähestulkoon jokaisessa Ofermod-haastattelussa ja -levyarviossa, joten en kertaa niitä enää tässä. Asiasta kiinnostuneet löytävät kyllä tarvitsemansa tiedot googlaamalla. Hiljaiset vuodet näyttävät nyt joka tapauksessa olevan taakse jäänyttä elämää, sillä ensimmäisen ja toisen täyspitkän eli tässä arvioinnin kohteena olevan Thaumielin välillä ehti kulua vain neljä vuotta.
  
Levynkannet

Kirjassaan Qabalah, Qliphoth And Goetic Magic Thomas Karlsson on kuvaillut Thaumiel-Kelippaa (Thaumiel Qlipha) seuraavasti:

Levynkansi

The Thaumiel Qlipha signifies 'the twin' or 'the twin god' and is represented by the two devil princes, Satan and Moloch. They correspond to the utmost polarity and duality inherent in one principle. Like a Janus face, the two devil princes gaze in two opposite directions. One gazes outwards on that which has been, the creation that magician has revolted against and is now emancipating himself from. The other is gazing in towards the future and the worlds that the magician - now as a god - is able to create. (Karlsson 2012, s. 138)

Tämä määritelmä saa varsin vaikuttavan visuaalisen ilmiasun Timo Ketolan Ofermodille maalaamassa kansikuvassa, jossa on hyvinkin kohdallisesti saavutettu kaikki olennainen. Luonnollisestikaan tätä ei voi pitää mitenkään erityisen yllättävänä, sillä niin hienoa jälkeä Ketola on tehnyt monen muunkin artistin kanssa. Esimerkkeinä Ketolan aikaisemmista töistä voidaan mainita Forgotten Horrorin The Serpent Creation ja Watainin Sworn to the Dark.

Siinä missä Ketolan maalaama etukansi on tunnelmaltaan kolkko ja kylmä, on kansivihkoon itseensä saatu pientä helvetintulien tuottamaa lämpöä käyttämällä punaista väriä sekä teksteissä että symboleissa. Symbolien lisäksi kansivihko ei sisällä muuta kuvitusta, joka on sinällään ihan toimiva ratkaisu, vaikka en olisi kyllä vastustanut, jos Ketolan taide olisi jatkunut kansivihkoon saakka.  

Musiikki

Ofermodin ensimmäisen pitkäsoiton sisältämä ortodoksinen ja uskonnollinen kuolonmetalli oli tunnelmaltaan senkaltaista yhteenpuristettua pimeyttä, että kuunnellessa ikään kuin vaistomaisesti odotti jonkinlaista uutta alkuräjähdystä, tosin luultavasti sellaista, joka tapahtuisi oman sielun sisällä. Ofermodin metalli ei soi kevyesti tälläkään kertaa, vaan pimeys ja vaaran tunne ovat edelleenkin vahvasti läsnä, mutta samalla bändi on kuitenkin saanut musiikilliseen ilmaisuunsa uudenlaista ilmavuutta. Tämä ei ole ollenkaan huono muutos, vaikka pidänkin kovasti Tiamtün totalitaarisesta pimeydestä.

Kuva kansivihkosta

Yksityiskohtaisemmalla tasolla voidaan sanoa, että Ofermod on kehittänyt musiikkiaan sekä teknisempään että tunnelmallisempaan suuntaan. Paikka paikoin voisi hyvinkin ajatella, että jos Morbid Angel unohtaisi viimeisimmän levynsä laiskanpulskeat industrial-yritelmät ja hakisi musiikilleen uudenlaista suuntaa Ranskan (Deathspell Omega) ja Itävallan (Abigor) suunnasta, niin lopputulos voisi olla aika lähellä Ofermodia. Ehkä kuitenkin sillä erolla, että tunnelman puolella Morbid Angel jäisi sijoittumaan kauas Ofermodin taakse.

Kappalemateriaalin puolesta Thaumiel on sillä tavalla tasaisen vahva levy, että yksittäisiä kappaleita on hieman hankala poimia kokonaisuudesta erilleen. Muutamia aivan erityisesti mieleenjääneitä kappaleita voidaan kuitenkin mainita. Ensimmäinen näistä on mukavan kaoottisesti kaahaava Black Gate. Toinen on Via Noctis: Veil of Gargophias, jossa väkivaltaisen ilmaisun lomaan on saatu ujutettua todella hienosti viiltävä melodia.

Ofermodin toinen täyspitkä ei kuitenkaan ole aivan täydellinen onnistuminen, sillä vokaalipuolella olisi ollut hieman parantamisen varaa. Pääsääntöisesti passiivis-aggressiivinen, jonnekin black ja death metal -tyylien no man's landille sijoittuva vokalointi toimii ihan hyvin, mutta varsinkin nopeissa kohdissa olisin toivonut, että vokalisti olisi onnistunut jostain taikomaan esille perinteiselle black metal -vokaloinnille tyypillistä alkukantaista raivoa ja hulluutta.       

Sanoitukset

Edellä olen tiputellut muutamia erisnimiä, jotka ainakin osaltaan kertovat melko hyvin, millaisissa maailmoissa Thaumielin sanoituksissa liikutaan - toisin sanoen, draconian/typhonian-virtaus on tällä levyllä suhteellisen alleviivatusti esillä. Tietynlaista autenttisuutta aihepiirin tulkintaan tuo se, että sanoittamiseen on osallistunut muutamia aktiivisesti harjoittavia maagikoita, kuten esimerkiksi Dragon Rouge -järjestön perustaja Thomas Karlsson ja Saibot.

Vaikka aihepiirin käsittely levyllä on autenttista ja monellakin tavalla ansioitunutta, niin mielestäni siihen kuitenkin sisältyy sellainen ongelma, että monet sanoitukset ovat toivottoman sisäänpäin lämpiäviä. Otetaan esimerkki kappaleesta Prayers Unto Warped Eternities:

To Sustain the Power of the Column now raised
And the Seal with a Womb Crowned with horns
Gathers strenght to Thrust through Paroketh
Sun of Samael and Eiseth Zenunim
Interwined with and Rising as Ra

Saattaa olla, että tekstin merkitys on sen kirjoittajille, Konstantin Papavassiliou ja Mika Hakola, täysin selvä, mutta kuinkahan moni muu ymmärtää, mistä siinä on kysymys? Epäilenpä, että ei kovinkaan moni. Mielestäni tässä on pieni ongelma, sillä onnistuneen lyriikan tulisi välittää lukijalle muutakin kuin pakottavan tarpeen lähteä kirjaostoksille. Hieman täsmällisemmin ilmaistuna, teksti tulisi olla mahdollista ymmärtää ulkopuoliseen aineistoon turvautumatta. Näin ollen toivonkin, että Mika Hakola kumppaneineen jatkaa valitsemallaan polulla, mutta yrittää kuitenkin seuraavalla kerralla antaa polun varrelta löytämilleen aarteille sellaisen lyyrisen ilmiasun, joka avautuu muillekin kuin heille itselleen.
  
 Lopuksi 

Eräs levyarvostelija onnistui Ofermodin toista täyspitkää kuunnellessaan kuulemaan sillä "pohjoismaista, jopa tavanomaista black metallia". En tiedä, ehkäpä skandinaavisen black metallin kultainen keskitie kulkee nykypäivänä jossain Blessed Are the Sickin, Kenosen ja Fractal Possessionin tuntumassa. Itse olen kuitenkin edelleenkin siinä uskossa, että se kultainen keskitie kulkee paremminkin jossain A Blaze in the Northern Skyn, Pure Holocaustin ja De Mysteriis Dom Sathanasin välimaastossa. Tältä pohjalta sanoisin, että Thaumiel on suhteellisen kaukana pohjoismaisen black metallin valmiiksi tallatuilta poluilta - ja hyvä näin.

Loppuyhteenvetona totean, että Thaumiel on suositeltava hankinta kaikille niille, jotka haluavat nauttia metallinsa sekä henkisesti että älyllisesti haastavassa muodossa. Tässä levyssä riittää nautittavaa ja tutkittavaa pidemmäksikin aikaa. Lepaca Kliffoth!   

Kirjallisuus

Karlsson, Thomas (2012) Qabalah, Qliphoth And Goetic Magic. Ajna.

Abstraktioiden vangit

 Anschauung, Ryan (2011) Threshold: Black Magic and Shattered Geometry. Fall of Man. 207 s.

Threshold: Black Magic and Shattered Geometry (Threshold) on Ryan Anschauungin ensimmäinen ulkopuolisen kustantajan julkaisema teos - tähän mennessä Anschauungin varsin vaikuttavan julkaisuluettelon kasvattamisesta on vastannut hänen oma Black Glyph Society -kustantamonsa.

Kirjan kirjoittaja on tunnettu Order of Nine Angles -järjestön (ONA) yhtenä näkyvimmistä ja tuotteliaimmista jäsenistä. Hän on myös yksi niistä harvoista, jotka ovat oman henkilökohtaisen matkansa varrella saaneet opastusta ja ohjausta ONA:n ns. Vanhalta Kaartilta (Old Guard). Anschauungin perustama australialainen ONA-nexion (Temple of THEM) kuuluu - yhdessä WSA352:n kanssa - nykypäivän ONA:n tärkeimpiin nexioneihin.

Yleistä

Kotelo

Pintapuolisesti tarkastellen Threshold on hieno paketti. Mustalla sametilla päällystetty pahvikotelo pitää sisällään neljä kirjasta, jotka on kaikki nimetty ja varustettu omalla symbolillaan. Kirjasten nimet on oikeassa järjestyksessä lukien seuraavat: (1) Terato, (2) Haruspex, (3) Engram ja (4) Maleficia. Näistä viimeksi mainitun lopusta löytyy sanasto, jossa on selitetty kirjoituskokoelman keskeiset termit. Jokainen kirjanen on myös kuvitettu. Kirjasten kuvituksesta on vastannut norjalainen Namtaru Creations, joka on tehnyt todella ansioitunutta työtä kuvituksen parissa.

Threshold jakautuu kaiken kaikkiaan 26 erilliseen kirjoitukseen, joiden aiheet kattavat melko tarkasti kaiken sen, mitä käsitteen musta magia alla yleensäkään voidaan käsitellä. Tämä asettaa omanlaisensa haasteen arvostelijalle, sillä hänen täytyy joko tyytyä raapaisemaan kaikkea pintapuolisesti tai sitten rajata arvostelu muutamaan ydinasiaan ja hyväksyä se, että paljon arvokasta saattaa jäädä arvostelun ulkopuolelle. Oma ratkaisuni on selkeästi lähempänä jälkimmäistä, sillä seuraavassa pyrin, kirjoituskokoelman otsikosta liikkeelle lähtien, rakentamaan esseistisesti eräänlaisen kokonaiskuvan kokoelmasta. Tämä kokonaiskuva ei luonnollisestikaan sisällä kaikkia merkityksellisiä yksityiskohtia ja nyansseja, mutta toivottavasti se kuitenkin auttaa lukijaa pääsemään sen punaisen langan jäljille, jota seuraamalla saattaa hyvinkin löytää jotakin sellaista, josta S24-asiantuntijat eivät ole alkuunkaan tietoisia.

Teoria

Teoksen otsikko saattaa olla nykypäivän esoteerista kirjallisuutta aktiivisesti hamstraavan konsumeristin silmissä hieman omituinen: kynnys (threshold) ja musta magia (black magic) sointuvat kyllä yhteen, mutta entäpä sitten otsikon loppuosan mainitsema särkynyt geometria (shattered geometry)? Eikö musta magia tarkoita mustia kynttilöitä, goottityylisiä rättisulkeisia sekä muinaisia loitsuja ja manauksia? Ja eikö geometria ole jotakin sellaista, jonka aikana lyhyen matematiikan suorittajat näyttävät entistäkin ahdistuneemmilta, kun taas pitkän matematiikan suorittajien poskilla silkan innostuneisuuden aiheuttama puna leviää entisestään? Onko Threshold taas yksi toivottoman epätoivoinen yritys tehdä magiasta tiedettä tuhertamalla kvarkeille pieni leukaparta ja pienet sarventyngät? Ei ole.

Anschauungin kirjassaan hahmottelema teoria lähtee liikkeelle evoluutiopsykologisista lähtökohdista. Alkukantainen ihminen toimi puhtaasti vaistojen ja viettien pohjalta. Asteittain ihmiselle kuitenkin kehittyi itsetietoisuus, joka mahdollisesti sen, että hän pystyi yhä suuremmassa määrin hallitsemaan vaistojaan ja viettejään. Itsetietoisuuden kehittyminen ei kuitenkaan ollut yksinomaan positiivinen asia, sillä sen myötä ihminen tuli myös tietoiseksi maailmankaikkeuden pohjimmiltaan kaoottisesta luonteesta. Kaikkein kauhistuttavinta oli oivallus siitä, että kaaos ei ollut pelkästään jotakin sellaista, joka oli ihmisen ulkopuolella, vaan se oli myös jotakin sellaista, joka vaikutti ihmisen sisäpuolella - toisin sanoen, egon muodostaman hennon ja hauraan suojamuurin takana oli aina voimia, jotka olivat valmiina viemään ihmisen mukanaan. Tästä oivalluksesta sai alkunsa ihmisen taistelu kaaoksen voimia vastaan.

Maleficia-kirjasen kuvitusta

Taistelussa kaaoksen voimia vastaan ihmisen tärkeimmiksi aseiksi muodostuivat asioiden nimeäminen ja käsitteellistäminen. Taustalla oleva ajatus oli se, että jos käsillä oleva asia voitiin nimetä ja vangita käsitteellä, niin sitä oli myös mahdollista hallita. Tässä asioiden nimeämisen ja käsitteellistämisen prosessissa toiset ihmiset osoittautuivat taitavammiksi ja tehokkaammiksi kuin toiset. Heistä alkoi muodostua ideoiden tuotantoa hallitseva luokka, joka lopulta loi maailman omaksi kuvakseen. Tästä luokasta Anschauung käyttää vaihtelevasti nimiä maagit (Magi) ja juonittelijat (Artificers). Näistä ensin mainittu pohjautuu löyhästi kristinuskon tarinaan kolmesta viisaasta miehestä, jotka tulivat osoittamaan kunnioitusta Jeesus-lapselle.

Maagien omaksi kuvakseen luomaa maailmaa Anschauung kuvaa käsitteillä matriisi (matrix) ja geometria (geometry). Ensin mainitun käsitteen suhteen hän on selvästikin ottanut vaikutteita Wachowskin veljesten ohjaaman ja käsikirjoittaman Matrix-trilogian ensimmäisestä osasta. Mainittua elokuvaa voikin suositella Thresholdin oheismateriaaliksi. Käyttämillään käsitteillä kirjoittaja pyrkii nostamaan esiin sen ajatuksen, että matriisin keskellä elävä ihminen ei oikeastaan ole yhteydessä todellisuuteen - tai hieman tarkemmin ilmaistuna, sanat ja käsitteet, joiden ihminen uskoo olevan kuninkaanteitä todellisuuteen, eivät useinkaan viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella olevaan. Ne ovat vain kalpeita kangastuksia, jotka estävät ihmistä löytämästä autenttista yhteyttä todellisuuteen. Anschauungin sanoin:

Because there are so many concepts and names and ideas that have been layered onto what what really is apparently there (which is geometry) and nameless, there are now millions of illusions that must be broken before a grasp of genuine reality can be achieved. Owing to the hardship required to break free from such illusions most cannot help but be entrapped by the deception of authority and the webs of the matrix. (Terato, s. 9-10) 

Kaikki tähän mennessä sanottu voidaan varsin vaivattomasti yhdistää siihen Platonin luolavertauksesta alkunsa saaneeseen ajattelun perinteeseen, jonka ytimessä on ollut huoli siitä, että ihminen ei oikeastaan koskaan elä sitä elämää, jota hänen pitäisi elää. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että tuhansia vuosia jatkunut vatvominen ei ole tuottanut paljonkaan kouriintuntuvaa konkretiaa. Kaikenlaisesta on innostuttu, kaikenlaista on kokeiltu, mutta tavalla tai toisella ihmisen osaksi tuntuu vakiintuneen unissakävelijän rooli. Näin ollen onkin paikallaan asettaa Anschauungin ajattelu koetukselle ja kysyä, onko hänellä tarjota jotakin sellaista, jota kukaan muu ei tähän mennessä ole pystynyt tarjoamaan?

Praksis

En tiedä, tuleeko Anschauung varsinaisesti mullistamaan länsimaista ajattelua, mutta selvästikin hän on jonkin sellaisen jäljillä, joka ansaitsee tulla tarkemmin tutkituksi. Ainakin hänen lähestymistapansa vasemman käden polkua yleisesti ja mustaa magiaa erityisesti käsitteleviin kysymyksiin tuntuu hyvin tuoreelta.

Nykypäivän vasemman käden polkua ja mustaa magiaa käsittelevässä kirjallisuudessa on saavutettu eräänlainen standardoitu formaatti, joka rakentuu suurin piirtein seuraavalla tavalla: (1) vasemman käden polun historiaa käsittelevä johdanto (alkaa Crowleysta, päättyy Setin Temppeliin ja on melko suoraan referoitu muista vastaavista kirjoista), (2) magian harjoitusohjelma (sama ohjelma, joka löytyy olemattomin pienin muunnelmin kaikista muista vastaavista kirjoista) ja (3) kirjoittajaa aivan erityisesti miellyttävän mytologian jumalien listaaminen ja kuvaaminen (tämän osan voi plagioida suoraan jostakin mytologian yleistajuisesta esityksestä). Kaiken vanhan kertaamisen lomassa kirjoittaja pikkuhiljaa kruunaa itsensä länsimaisen okkultismin ja satanismin uudeksi ihmepojaksi, joka on ihan omatoimisesti oivaltanut - Herregud! - että jo muinaisilla persialaisilla oli melkoisen pimeitä jumalia.

Haruspex-kirjasen kansi

Threshold on varsin kaukana edellä kuvatusta formaatista. Ensinnäkään se ei sisällä sisäänpäin lämpiävää, omahyväistä ja rajoittunutta johdantoa, jossa kirjoittajan oma viitejärjestö korotetaan vasemman käden polun kirkkaimmaksi kruunuksi. Toisekseen siitä ei löydy sun pitää, sun kannattaa -lässytyksellä silattua koulutusohjelmaa, joka on kuultu, nähty ja koettu jo tuhanteen kertaan. Kolmas ja kaikkein tärkein seikka on se, että sen kansien väliin ei ole plagioitu riviäkään mistään mytologian perusteoksesta. Voidaan siis hyvin perustellusti sanoa, että Anschauungin kirja erottuu edukseen, mutta entä sitten se kaikkein tärkein asia eli praksis, joka potentiaalisesti voisi vapauttaa abstraktioiden vankina elävän ihmisen? Näin pääsemme käsiksi kirjoituskokoelman otsikon niihin ilmauksiin, jotka ovat vielä käsittelemättä.

 Teoksen otsikko antaa ymmärtää, että sanoista, käsitteistä ja ideoista muodostunut geometria ei ole täysin ehjä, vaan siinä on aina joitakin tunnistettavia virheitä ja puutteita. Näiden virheiden ja puutteiden avulla kyvykäs yksilö voi päästä sen jäljille, että ehkäpä todellisuus ei olekaan sitä, mitä opettajat, papit ja poliitikot ovat hänelle kertoneet. Tämä alustava disillusionment jättää yksilön kuitenkin suhteellisen turvattomaan asemaan, sillä kaikki se, mikä on kerran näyttänyt tukevalta ja turvalliselta, osoittautuu ruosteen raiskaamaksi metallikehikoksi, jonka päälle on viritetty palanen maalattua pressua. Tämän tosiasian kohtaaminen saattaa olla useimmille ihmisille liikaa ja ajautuminen hulluuteen ei ole ollenkaan mahdoton prospekti. Anschauungin mukaan maagien luoman matriisin lumouksesta vapautuvan yksilön tuleekin alkaa luoda omaa vaihtoehtoista matriisiaan, joka mahdollistaa sen, että yksilö ei jää häntä suurempien voimien armoille:

Unless you construct an alternate Sinister matrix for the Self to survive in: the horrible things that stalk the Angles will devour you. I don't just mean the tortuous logic, uncertainties, doubts, and fears, inability to explain to your Matrix-entrenched loved ones what is "wrong" with you or wrong with the world - I mean real Demons. (Terato, s. 36)

Tätä vaihtoehtoista, saatanallista matriisia Anschauung kuvaa seuraavalla tavalla:

The Sinister Matrix is a means of perception that perceives world content as a blank slate, as though it were all black clay over which some have put signposts and tents and coloured flags, and others have built enormous castles and armies of colored plastic. Much of the clay has been brightly carpeted to cover its dense impenetrable truth, but these illusions and concealments do not fool. (Terato, s. 36)

Tämän näkökulman saavuttaminen edellyttää luonnollisestikin ulkoapäin annetun aktiivista kyseenalaistamista, mutta se edellyttää myös niitä keinoja, jotka voidaan lukea käsitteen musta magia alaisuuteen kuuluviksi. Erinomainen esimerkki jälkimmäisistä keinoista on Engram-kirjasen sisältämä Invoking the Tempest -työskentely, jossa initiaatti saattelee itsensä kuilun reunalle ja pyrkii saavuttamaan maagisen hiljaisuuden (Engram s. 22-24). Mainittu työskentely kuvaa yleiselläkin tasolla hyvin Thresholdin sisältämää magiaa, joka on pääsääntöisesti yksinkertaista, karua ja essentiaaleihinsa palautettua; sellaista magiaa, jossa yksilön todellisia kykyjä - tai paremminkin niiden puutetta - ei pyritä peittämään prameiden lavasteiden ja muun rihkaman alle. Luonnollisestikin tässä voidaan todeta se tosiasia, että Anschauungin lähestymistapa on paljossa velkaa eräälle Austin Osman Sparelle, joka myös kannatti magian redusoimista perustaviin lähtökohtiinsa:

Others praise ceremonial Magic, and are supposed to suffer much Ecstasy! Our Asylums are crowded, the stage is over-run! Is it by symbolizing we become the symbolized? Were I to crown myself King, should I be King? Rather should I be an object of disgust or pity. These Magicians, whose insincerity is their safety, are but unemployed dandies of the Brothels. Magic is but one's natural ability to attract without asking; ceremony what is unaffected, its doctrine the negation of theirs. (Spare 2005, s. 2-3)    

Saattaa olla, että tämä yksinkertainen ja karu lähestymistapa magiaan - puhumattakaan teoksen sisältämästä laajasta teoriasta - vieraannuttaa joitakin lukijoita, mutta ainakin allekirjoittanutta tällainen lähestymistapa miellytti suuresti.

Lopuksi

Tekstin alussa lupasin tarjota lukijalle kokonaiskuvan Ryan Anschauungin Threshold-kirjoituskokoelmasta. Toivottavasti olen tässä ainakin jossakin määrin myös onnistunut. Haluan kuitenkin painottaa sitä tosiasiaa, että tämä arvostelu on kirjoitettu yhdestä näkökulmasta - ja todellakin vain yhdestä mahdollisesta näkökulmasta - ja sellaisena se ei ole koko totuus arvostelun kohteena olevasta teoksesta.

Läpi arvostelun olen siellä ja täällä tuonut esiin sen, että pidän Anschauungin teosta varsin suuressa arvossa. Ehkä on kuitenkin näin lopuksi aivan paikallaan koota ajatuksia hieman yhteen ja tiivistää muutamalla virkkeellä, mikä Thresholdssa on hyvää ja mitä voisi parantaa. Mielestäni kirjan erityinen ansio on se, että siinä vasemman käden polku ja musta magia on esitetty kontekstissaan: Anschauung aloittaa evoluutiopsykologisista lähtökohdista ja etenee niistä yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Tällä tavoin hän pystyy antamaan magialle tulkinnan, joka tekee siitä vähän muutakin kuin kynttilöiden polttelua ja taikauskoista toiveajattelua. Parannettavaa sen sijaan olisi siinä, että Threshold voisi olla hieman tiiviimpi kokoelma. Taas toisaalta, jos kirjasten yhteenlaskettu sivumäärä on hieman yli kaksisataa sivua, niin tässä ei puhuta kovinkaan suuresta ongelmasta.

Aivan viimeiseksi lopuksi olen säästänyt kysymyksen, joka on varmaankin käynyt aika monen lukijan mielessä - entä Saatana? Jos todellisuus sellaisena kuin se suurimmaksi osaksi näyttäytyy on vain metallikehikko ja sen päälle viritetty pressu, niin onko tämä paljon puhuttu hahmo mitään muuta kuin siihen pressuun tuherrettu typeryksenkarkotin? Niin, siihen pressuun tuherretut kuvat ovat suurimmaksi osaksi joko typeryksenhoukuttimia tai -karkottimia, mutta pressun kulmaa raottamalla saattaa hyvinkin löytää jotakin muuta... Tämä on kuitenkin jotakin sellaista, joka jääköön asiasta kiinnostuneiden oman harrastuneisuuden varaan.

Kirjallisuus:

Monette, C.R. (2012) Blood, Wine, and the Golden Chain. Mysticism in the 21st Century. Sirius Ink Publications.
Spare, Austin Osman (2005) The Book of Pleasure. I-H-O Books. Alkuperäisteos julkaistu 1913.

Ääniä yössä

Thergothon (1994) Stream From The Heavens. Obscure Plasma Rex.

 

Jossain vaiheessa tuumailin, että voisin jakaa nämä auraalisia nautintoja ja -tutkimusretkiä käsittelevät kirjoitukset kahteen kategoriaan: (1) Ääniä yössä ja (2) Muinaisiä ääniä yössä.  Ensin mainittuun kategoriaan menisivät kaikki ne julkaisut, jotka ovat - allekirjoittaneen suhteellisen joustavalla mittapuulla mitattuna "tuoreita", kun taas jälkimmäisen kategorian varaisin niille julkaisuille, jotka olisivat tuoreusasteeltaan jo lähempänä "muinaisia". Olen kuitenkin myöhemmin tullut paristakin syystä toisiin ajatuksiin tällaisen jaon mielekkyydestä.

Ensimmäinen syy on se, että tulen joka tapauksessa kirjoittamaan vain ja ainoastaan sellaisista levyistä, joilla on jonkinlaista syvempää merkitystä minulle. Tällaisia levyjä ei ole kovinkaan paljon, joten tekstien jakaminen kahteen erilliseen kategoriaan tuntuu melkoiselta liioittelulta.

Toinen syy on se, että flame is eternal, joten mitä merkitystä on sillä, onko jokin levy julkaistu vuonna 1993, 2001 tai 2013? En ole vapaan markkinatalouden mielipuolisen rytmin mukaan sykähtelevä valtavirtajournalisti, joten minulle on suhteellisen samantekevää, olenko in vai out. 

Tämän perusteellisesti pönkätyn aasinsillan kautta päästään Thergothonin Stream From The Heavens -levyyn, joka olisi siis alkuperäisen ajatukseni mukaan kuulunut kategoriaan "Muinaisia ääniä yössä".

 

Kun Thergothonin debyytti aikoinaan ilmestyi bändin laulajan ja kosketinsoittajan, Niko Sirkiän hallinnoiman Demonosoundin listalle, luki mainosteksti seuraavasti: "Musiikkia sairaille ja elämäänsä kyllästyneille". Aloin välittömästi pakata markkoja kirjekuoreen. 

En tiedä, olinko mitenkään erityisen sairas tai elämääni kyllästynyt, mutta aikaisemmin lukemani haastattelu oli vakuuttanut minut siitä, että bändiin kannatti tutustua paremmin. Luonnollisestikin Sirkiän ja kumppaneiden ryhmän kiinnostavuutta lisäsi myös se, että noihin aikoihin ei ollut tietoakaan mistään funeral doom -bandwagonista: Thergothonin lisäksi Suomen markkinoilla toimivat vain lahtelainen Unburied ja imatralainen Unholy. Tällä tavoin Thergothonin löytämiseen liittyi sellaista aitoa uuden löytämisen riemua.

Lähestulkoon pari vuosikymmentä myöhemmin Stream From The Heavens on aivan yhtä vakuuttava kuin silloin, kun sen ensimmäisen kerran laitoin soittimeen. Raahustus on hidasta, mutta ei tapahtumaköyhää; vokaalit varioivat tyylikkäästi todella syvän murinan ja puhtaan laulun välillä; ja Papa Cthulhun esiin manaamat pahaenteiset jumalat ja -visiot saavat arvoisensa soundtrackin. Puhdasta brillianssia, puhdasta parhautta. 

Yöpuolen emanaatioita

Behexen (2012) Nightside Emanations. Debemur Morti.

Behexenin edellinen albumi, vuonna 2008 ilmestynyt My Soul for His Glory, päätyi minun kirjoissani samaan kategoriaan sellaisten teosten, kuten esimerkiksi In the Nightside Eclipse, Drawing Down the Moon, Under a Funeral Moon ja De Mysteriis Dom Sathanas, kanssa. Se kuuluisa hankala kolmas täyspitkä oli täydellisen suvereeni ja huippuunsa hiottu esitys bändiltä, joka hallitsi valitsemansa taiteenlajin täydellisesti. Pahaenteisestä introsta aina levyn päättävään My Stigmas Bleeding Black -kappaleseen saakka Behexen tarjoili mustaa metallia, joka oikeastaan olisi ansainnut tulla kirjoitetuksi isoilla alkukirjaimilla.

YouTuben kommenteissa eräs henkilö tunnusti toivoneensa, että Paracletus-levyn julkaisemisen jälkeen Deathspell Omega olisi yksinkertaisesti lopettanut toimintansa: mainitun levyn myötä bändi saavutti sellaisen vuorenhuipun, josta ei enää ollut mahdollista nousta ylemmäksi. Itselläni ei ole missään vaiheessa ollut samanlaisia ajatuksia Behexenin suhteen: My Soul for His Glory oli varmasti kunnioitettava vuorenhuippu, mutta tuskin kuitenkaan viimeinen vuorenhuippu, jolle bändi tulee nousemaan. Toisaalta täytyy kuitenkin tunnustaa se tosiasia, että odotukset neljännen täyspitkän suhteen olivat ehkä liioitellunkin korkealla.

Levyn kansikuva

Nightside Emanations on jo pelkästään pintapuolisesti tarkasteltuna varsin vakuuttava julkaisu. K. Lehdon (Crimson Wine) öljyväreillä maalaama Lilith on yksityiskohdaisuudessaan ja tarkkuudessaan todella hieno tulkinta. Lisäksi se toimii varsin hyvin porttina levyn maailmaan. Sama linja jatkuu huolellisesti toteutetussa kansivihkossa, jossa jokaisen kappaleen sisältöä on korostettu asianmukaisella symbolilla. Mainitut symbolit eivät ole mistään yleistajuisesta symboli-kirjasta kopioi ja liitä -toiminnolla poimittua tusinatavaraa, vaan nimenomaan tätä julkaisua varten käsityönä tehtyjä symboleita. Sanoituksien lähilukua harrastaville henkilöille symbolit toimivat myös tulkinnan ohjeviittoina.

Musiikillisesti levyllä on varsin toimiva tasapaino nopean ja hitaan materiaalin välillä, ja näin sekä kappaleiden välillä että niiden sisällä. Nightside Emanations onkin jälleen yksi kouriintuntuva esimerkki siitä, että yksioikoinen kaahaaminen ei ole mikään kaksinen keino silloin, kun tavoitteena on niiden kaikkein pimeimpien tunnelmien saavuttaminen. Se, että Behexen ei ole lähtenyt kaahaamaan taiteensa ohi, näkyy myös kappaleiden pituuksissa: vain Death's Black Light jää kestoltaan alle neljän minuutin.  

Neljän vuoden mittainen valmisteleminen ja kypsyttely olisi varmaankin mennyt melko täydellisesti hukkaan, jos sen jälijiltä levylle olisi päätynyt yhdentekeviä täytekappaleita. Näin ole kuitenkaan käynyt, vaan levyn jokainen kappale on ansainnut paikkansa osana kokonaisuutta. Jos vahvasta kokonaisuudesta kuitenkin pitäisi valita muutamia biisejä, joiden voi sanoa nousevan muiden yläpuolelle, niin valitsisin seuraavat: Circle Me, The Luciferian Will ja Kiss of Our Dark Mother. Näistä kolmesta hitaasti messuava Circle Me on ehdottomasti suurin suosikkini.  

Death's Black Light

Levy-yhtiö vilautti tiedotteessaan adjektiivia orgaaninen. Tämä onkin lienee varsin osuva termi kuvaamaan levyn soundimaailmaa. Saattaa olla, että ne kultistit, jotka ovat mielistyneet vanhempien julkaisujen raaempaan ja viiltävämpään soundiin, eivät ole aivan kotonaan neljännen levyn orgaanisemmassa äänimaailmassa, mutta minun mielestäni tällainen soundi sopii levylle täydellisesti. Pieni kritiikin paikka on kuitenkin siinä, että paikka paikoin melodisista riffeistä ei ole saatu kaikkea tehoa irti. Erinomainen esimerkki tästä löytyy kappaleessa Luciferian Will, jonka hieno melodinen riffi ei koskaan oikein kasva täyteen mittaansa.

Sanoituksien punainen lanka vaikuttaisi pääasiallisesti seurailevan maagista virtausta, jota yleensä kuvaillaan hankalasti ensimmäiselle kotimaiselle kääntyvillä draconian ja typhonian -käsitteillä. Levyn lyriikat ovat kautta linjan huolellisesti ja hyvin kirjoitettuja, ja niistä on suhteellisen helppoa tunnistaa se, että kuolleiden kirjaimien takaa löytyy autenttista, elävää ajattelua. Mainio esimerkki Hoath Torogin kynän terävyydestä löytyy kappaleesta Awaken Tiamat:

Vanity has wilted the world / Taken man away from the gods / The fruit in their hands turn to sand / Our time has come to an end / The beginning of a new age / The keys of the second coming / ready to be taken / ready to open the ingrained locks 

Edellä mainitun Hoath Torogin vokaalityöskentelystä ei ole paljonkaan sanottavaa: Torog on Wrathin ja muutamien muiden ohella liigan parhaimpia vokalisteja, eikä Nightside Emanations tuota statusta muuta - ainakaan huonompaan suuntaan. Perinteistä black metal -vokalointia on myös tyylikkäästi täydennetty puhtaammilla lauluilla ja kuiskauksilla (Kiss of Our Dark Mother). Molemmat toimivat levyn kokonaisuudessa hienosti.

De Mysteriis Dom Summarum. Odotukset Behexenin neljännen levyn suhteen saattoivat hyvinkin olla jopa liioitellun korkealla, mutta minkäänlaista pettymystä en kuitenkaan kokenut. Päinvastoin. Nightside Emanations on hieno lisä Behexenin entuudestaan jo varsin vaikuttavaan diskografiaan ja samalla osoitus siitä, että osaavissa käsissä black metal on edelleenkin totaalisen relevantti taiteenlaji. 

Lopuksi hieman kaupallista asiaa. Aikaisemmassa postauksessani kannustin levystä kiinnostuneita kääntymään levy-yhtiön, Debemur Mortin puoleen. Mainitun lafkan lista on kuitenkin tällä hetkellä lähes täydellisen tyhjä, joten sinne suuntaan ei kannata suunnistaa. Postauksessa mainittu Levykauppa X on edelleenkin erinomainen vaihtoehto, mutta paras tarjous taitaa kuitenkin löytyä Behexenin omasta kaupasta. Tässä tarvittavat painikkeet: Levykauppa X ja The Other Side.