Varo leikkiviä natseja! - Beware the playing nazis!
Jumala on kuollu!! - The God is dead!!
Kokkeli - Curd
Homot ei saa pillua - The gays don't get pussy
Wednesday, June 12, 2013
Thursday, May 16, 2013
SteelFest Warm Up -kuvia osa II: The Crescent
Sunday, May 12, 2013
SteelFest Warm Up -kuvia osa I: Sawhill Sacrifice
Tuesday, May 7, 2013
SteelFest Warm Up: Kuopio, Henry's Pub
Hyvinkäällä 24. -25.5.2013 järjestettäviä SteelFest Open Air -metallifestareita alkulämmiteltiin Kuopion Henry's Pubissa perjantaina 3.5.2013. Illan aikana lavalle nousivat Ominous, Sawhill Sacrifice ja The Crescent.
Olen jo pitemmän aikaa elänyt siinä uskossa, että Kuopio on aivan saatanan metallinen kaupunki, joten odotin tällaisen kolmen bändin kokooonpanon vetävän Henry's Pubin kaltaisen paikan kevyesti täyteen. Tästä syystä kävin heti Kuopioon saavuttuani hankkimassa ennakkolipun Levykauppa Äx:stä. Ennakkolipulle ei kuitenkaan ollut liiemmin tarvetta, sillä siinä vaiheessa, kun laskeuduin Henry's Pubin portaat alas, paikka oli henkilökuntaa lukuun ottamatta täysin tyhjä. Illan aikana porukka valui hiljalleen lisää, mutta ahtaaksi pieni pubi ei käynyt missään vaiheessa; periaatteessa olisin aivan hyvin voinut kasata rantatuolin lavan eteen ja kuvailla bändejä siitä, ilman että se olisi ketään erityisemmin häirinnyt.
Ominous
Henry's Pubin henkilökunta oli päättänyt vetää Ominousiin ensimmäistä kertaa tutustuvaa henkilöä oikein toden teolla retkuun paiskaamalla keikkailmoitukseen linkin, joka johti Yhdysvalloista, tarkemmin New Jerseystä, käsin operoivan Ominousin Myspace-sivulle. Savolaista kieroilua vai puhdas vahinko?
Lavalle ei kuitenkaan noussut värikkään etnisen taustan omaava, hyvin päivettynyt death metal -kolmikko, vaan huomattavasti homogeenisemmän taustan omaava, melkoisen kalpean oloinen black metal -viisikko, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli soittaa settinsä lähestulkoon tyhjälle salille. Bändin onneksi - ? - jostain kuitenkin pyörähti esiin tyyppi, joka jaksoi elehtiä lavan edessä melkein kokonaisen kappaleen ajan.
Vaikka paikalla ei ollut yleisöä, joka olisi kannustanut Ominousin parhaimpaan suoritukseensa, niin bändi hoiti kuitenkin oman osansa varsin tyylikkäästi: mustassa metallissa oli raivoa, thrashissa kulmaa ja melodioissa tarttuvuutta, joka johdatti ajatukset Dissectionin traagisen uran huippukohtiin.
Sawhill Sacrifice
Jos illan ensimmäisellä bändillä black metal -estetiikka rajoittui basistin ja vokalistin suhteellisen kevyisiin maskeihin, niin Sawhill Sacrifice sen sijaan oli käytellyt maalia ja verta huomattavasti runsaammin. Tämä oli kaikin puolin hyvä ratkaisu, sillä perinteinen bm-estetiikka sopi bändille täydellisesti. Kaikkein perinteisimmästä linjasta poiketen vokalisti oli jättänyt silmälasit nenälleen, mikä oli kieltämättä varsin kiinnostava mutta samalla hänen maneereihinsa mainiosti sopinut ratkaisu.
Musiikillisesti Sawhill Sacrificesta tuli sekä hyvässä että pahassa mieleen viime kesänä näkemäni Mayhem. Kummankin bändin musiikissa on livenä esitettynä voimaa, joka tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Tällä tavoin sekä Sawhill Sacrificen että Mayhemin kuunteleminen keikalla on kaikessa fyysisyydessään hyvin katharttinen kokemus. Tämän voiman ja fyysisyyden varjopuoli on kuitenkin se, että pelkästään fyysinen hyökkäys käy pitemmän päälle puuduttavaksi - jossain kohtaa tarvitaan myös mukaansa tempaavaa tarttuvuutta ja nyansseja.
Jos pääosa Sawhill Sacrificen keikasta oli julmaa ja väkevää sahausta, niin bändi osasi kuitenkin myös hidastaa hienosti kappaleella God In Man. Mainittu kappale toimi livenä todella erinomaisesti. Oman lisänsä kappaleeseen toi vokalistin eläytyvä tulkinta, jossa bändiä ja yleisöä erottava metalliputki oli vain hidaste, ei este.
The Crescent
Illan pääesiintyjä oli rakentanut keikkasettinsä melko vahvasti uudemmilta julkaisulta poimittujen kappaleiden varaan. Mahdollisesti oluen hieman sumentaman muistin syövereistä palautettuna illan aikana kuultiin seuraavat kappaleet: Vesper, Lilitu, Ghost of Saturn, Black Flame of Satan Burning, Lyijysiipi, Ystävämme Nukkuu, Chalk Face, Sielunsyöjä ja Käärmeen Polulla. Näistä viimeisen bändi soitti encorena.
Jos parin ensimmäisen bändin musiikista nauttimista haittasi hieman se, että en tuntenut kunnolla heidän julkaisemaansa materiaalia, niin illan pääesiintyjän suhteen tällaista ongelmaa ei luonnollisestikaan ollut. Tällä tavoin The Crescentin keikka oli puhdasta nautintoa ensimmäisestä kappaleesta aina encoreen saakka.
The Crescentin kappaleissa on livenä esitettynä siinä määrin voimaa ja mukaansa tempaava tarttuvuutta, että jopa sielunsa lopullisesti kadottanut raato alkaisi heilutella raajojaan ja lauleskella mukana. Kaikkein parhaiten tämä tulee esille Lyijysiiven kaltaisessa kappaleessa, joka ikään kuin vääjäämättömästi pakottaa laulamaan mukana.
Keikan aikana yleisö kaipasi useaan otteeseen kappaletta Väkisinkastettu, mutta vastaus oli aina yksioikoinen "Ei tule tänään". Yhden keikan perusteella ei kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta jos bändiä on alkanut kyllästyttää veivata Väkisinkastettua, niin ehkäpä settiin voisi nostaa joitakin muita klassikkolevyiltä löytyviä helmiä, esimerkiksi Vabzir Camliax, 'tis the Sound of Tempest That Drowns Us Out tai Ye Crystall Sphears. Tällaiset kappaleet voisivat saada Hellwindin tulkitsemina kokonaan uuden elämän.
Lopuksi
Kuopion Henry's Pub on oluen ja lippujen hintoja myöten kaikin puolin miellyttävä paikka. Jos näin hyviä bändejä tulee esiintymään myös tulevaisuudessa, niin varmasti tulee lähdettyä Kuopioon uudemmankin kerran. Toivottavasti seuraavalla kerralla laadukas metalli saa enemmänkin kultisteja liikkeelle.
Olen jo pitemmän aikaa elänyt siinä uskossa, että Kuopio on aivan saatanan metallinen kaupunki, joten odotin tällaisen kolmen bändin kokooonpanon vetävän Henry's Pubin kaltaisen paikan kevyesti täyteen. Tästä syystä kävin heti Kuopioon saavuttuani hankkimassa ennakkolipun Levykauppa Äx:stä. Ennakkolipulle ei kuitenkaan ollut liiemmin tarvetta, sillä siinä vaiheessa, kun laskeuduin Henry's Pubin portaat alas, paikka oli henkilökuntaa lukuun ottamatta täysin tyhjä. Illan aikana porukka valui hiljalleen lisää, mutta ahtaaksi pieni pubi ei käynyt missään vaiheessa; periaatteessa olisin aivan hyvin voinut kasata rantatuolin lavan eteen ja kuvailla bändejä siitä, ilman että se olisi ketään erityisemmin häirinnyt.
Ominous
 |
| Ominous |
Lavalle ei kuitenkaan noussut värikkään etnisen taustan omaava, hyvin päivettynyt death metal -kolmikko, vaan huomattavasti homogeenisemmän taustan omaava, melkoisen kalpean oloinen black metal -viisikko, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli soittaa settinsä lähestulkoon tyhjälle salille. Bändin onneksi - ? - jostain kuitenkin pyörähti esiin tyyppi, joka jaksoi elehtiä lavan edessä melkein kokonaisen kappaleen ajan.
Vaikka paikalla ei ollut yleisöä, joka olisi kannustanut Ominousin parhaimpaan suoritukseensa, niin bändi hoiti kuitenkin oman osansa varsin tyylikkäästi: mustassa metallissa oli raivoa, thrashissa kulmaa ja melodioissa tarttuvuutta, joka johdatti ajatukset Dissectionin traagisen uran huippukohtiin.
Sawhill Sacrifice
 |
| Sawhill Sacrifice |
Musiikillisesti Sawhill Sacrificesta tuli sekä hyvässä että pahassa mieleen viime kesänä näkemäni Mayhem. Kummankin bändin musiikissa on livenä esitettynä voimaa, joka tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Tällä tavoin sekä Sawhill Sacrificen että Mayhemin kuunteleminen keikalla on kaikessa fyysisyydessään hyvin katharttinen kokemus. Tämän voiman ja fyysisyyden varjopuoli on kuitenkin se, että pelkästään fyysinen hyökkäys käy pitemmän päälle puuduttavaksi - jossain kohtaa tarvitaan myös mukaansa tempaavaa tarttuvuutta ja nyansseja.
Jos pääosa Sawhill Sacrificen keikasta oli julmaa ja väkevää sahausta, niin bändi osasi kuitenkin myös hidastaa hienosti kappaleella God In Man. Mainittu kappale toimi livenä todella erinomaisesti. Oman lisänsä kappaleeseen toi vokalistin eläytyvä tulkinta, jossa bändiä ja yleisöä erottava metalliputki oli vain hidaste, ei este.
The Crescent
Illan pääesiintyjä oli rakentanut keikkasettinsä melko vahvasti uudemmilta julkaisulta poimittujen kappaleiden varaan. Mahdollisesti oluen hieman sumentaman muistin syövereistä palautettuna illan aikana kuultiin seuraavat kappaleet: Vesper, Lilitu, Ghost of Saturn, Black Flame of Satan Burning, Lyijysiipi, Ystävämme Nukkuu, Chalk Face, Sielunsyöjä ja Käärmeen Polulla. Näistä viimeisen bändi soitti encorena.
Jos parin ensimmäisen bändin musiikista nauttimista haittasi hieman se, että en tuntenut kunnolla heidän julkaisemaansa materiaalia, niin illan pääesiintyjän suhteen tällaista ongelmaa ei luonnollisestikaan ollut. Tällä tavoin The Crescentin keikka oli puhdasta nautintoa ensimmäisestä kappaleesta aina encoreen saakka.
 |
| The Crescent |
Keikan aikana yleisö kaipasi useaan otteeseen kappaletta Väkisinkastettu, mutta vastaus oli aina yksioikoinen "Ei tule tänään". Yhden keikan perusteella ei kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta jos bändiä on alkanut kyllästyttää veivata Väkisinkastettua, niin ehkäpä settiin voisi nostaa joitakin muita klassikkolevyiltä löytyviä helmiä, esimerkiksi Vabzir Camliax, 'tis the Sound of Tempest That Drowns Us Out tai Ye Crystall Sphears. Tällaiset kappaleet voisivat saada Hellwindin tulkitsemina kokonaan uuden elämän.
Lopuksi
Kuopion Henry's Pub on oluen ja lippujen hintoja myöten kaikin puolin miellyttävä paikka. Jos näin hyviä bändejä tulee esiintymään myös tulevaisuudessa, niin varmasti tulee lähdettyä Kuopioon uudemmankin kerran. Toivottavasti seuraavalla kerralla laadukas metalli saa enemmänkin kultisteja liikkeelle.
Saturday, May 4, 2013
Hellwindin raamattupiirin kuunteluoppilaana
 |
| Jumalan Sana levisi |
Warm Up To Steelfest -kiertue saapui eilen Kuopioon kolmen bändin voimin (Ominous, Sawhill Sacrifice ja The Crescent). Kirjoitan tapahtumasta perusteellisemman keikkaraportin, kunhan olen vapautunut ehtoollisviinin runsaan nauttimisen aiheuttamasta fyysisestä ja psyykkisestä väsymyksestä. Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa ja kuuntelemassa YouTube:en lataamani The Crescent -videot. Äänenlaatu ei välttämättä korvia hivele, mutta videoista välittyy kuitenkin hyvin keikan tunnelma.
Tarvittavat painikkeet tulevat tässä: Mato Musta Maanalainen, Kahdeksas Kuoro ja Sielunsyöjä.
Monday, March 25, 2013
On the Path of the Serpent
The Crescent (2013) Risti. Spinefarm Records.
(1) The quote in the beginning of the text is taken from the song Igne Natura Renovatur Integra (Omega Telocvovim, 2000)
(2) Aleister Crowley quote is from the Liber AL vel Legis (II:71)
We must burn to ashes
To rise again
With a threefold glory
Prepare yourself
Enochian Crescent emanated into material existence in 1995, when two young musicians, Viktor (guitars and vocals) and Wrath (vocals) had a massive consensus ad idem at Drum II Festival in Vaasa. In the following, almost two decades of its existence, EC made flesh the late Aleister Crowley's maxim exceed! exceed! by creating a series of works that will always shine forth as purest diamonds of blackest side of metal. These works were also parallelled by the quite extraordinary live performances which, every now and then, also had the Grim Reaper as a sixth member of the band.
When Viktor and Wrath formed EC they made a pact, that if either of them would quit the band then EC could be no more. Around summer 2012 the disagreements between the founding members had grown to the point where cooperation between them was no longer feasible. Thus the EC followed the red thread back into the nightside from where it had emanated in 1995. At least some of us still live by the principle of pacta sunt servanda.
After Viktor and Wrath had decided to go separate ways, the band still had a couple of scheduled gigs to perform. On these gigs EC had a man named Hellwind Tuonenjoki as a lead vocalist. The mentioned Hellwind has a quite respectable history with the bands like Urn, Desolate Shrine and Sacilegious Impalement, to name but a few. He was not, of course, entirely new fellow to EC as he had in the past shared the stage with the band as a backing vocalist and ritual drummer. After the EC performance in Ilosaarirock, Joensuu, the band announced on
their Facebook page that Hellwind Tuonenjoki will be the lead vocalist
for the EC's musical and magical continuum, The Crescent. The auguries of what was to come were already in the air in SteelFest, when Hellwind performed as a lead vocalist the song Väkisinkastettu, as showman extraordinaire, Wrath, branded the omega symbol to his chest. A most fitting ending for the almost two decades of magick with blood but no tears.
Songs of Hate and Devotion
The 2010 release NEF.VI.LIM opened up with a catchy soulflayer named Lyijysiipi. The mentioned song was most probably a huge factor in EC ending up on Finnish indie chart. To some people this was an indicator that the band was about to enter the same slippery path that Dimmu Borgir heralded in 1997 with the release of Enthrone Darkness Triumphant. This was, of course, a quite unfounded suggestion but still the NEF.VI.LIM showed that EC had potential to reach the larger audiences.
The opening track for the new album, Vesper, is like an educational slap on the face for those who thought that TC were ready to thread the lighter paths of mainstream metal. The basic theme of the song is set by the opening words There is no goodness in me, and what follows is technical, complex and serpentine black metal that lead the thoughts to the 2000 release Omega Telocvovim, while also having a distinct fresh feeling to it.
At the other end of musical spectrum we have the title track which, in its heart rending and soul flaying subtlety, is something quite unheard of within the confines of black metal. It is not really news that these fellows know how to close the record in a memorable manner - think about such songs as Black Flame of Satan Burning, Grey Skin and Black Church - but still the title track for new album is something completely different.
In between the fierce opening and the subtle ending there is a huge array of interesting songs, such as the somber Sielunsyöjä, catchy and rocking Lilitu, and my personal favorite, picturesque and elevating, Kahdeksas kuoro. The last mentioned song has a certain difficult to identify vibe to it; one Finnish reviewer heard some old left-wing political song influence in it, whereas in my ears it sounds more like some old pirate song. Interesting...
When Viktor and Wrath decided to go separate ways, the most pressing question was, could the EC's musical and magical continuum ever find vocalist good enough to replace Wrath, whose unique voice was such a huge part of the overall sound of the band. Interestingly, when listening to the first album with Hellwind performing as a lead vocalist this question does not even come to mind, for so perfectly well he seems to fit into the group. From mournful lamentations to fierce outbursts of anger, he always has enough scale in his voice to bring out the best from the songs. Quite an impressive performance.
Words of Faith and Perdition
Most of the lyrics in Risti are written in Finnish - six out of nine, to be exact - but fortunately the band has provided English translations of the lyrics, so that the non-Finnish listeners can get, at least, some kind of impression of what is going on in the songs. The sad part is, though, that something always get lost in translation, and this rule also applies to TC.
There is a distinct Finnish feel and/or Finnish depth to lyrics in Risti which is, at least to some extent, flattened out in English translations, yet the core message of the lyrics comes through also in translations. Thus, the non-Finnish listener is able to sympathize with the poor, struggling soul in Sielunsyöjä, when he laments that:
The three songs that were originally written in English (Lilitu, Eosphoros and Choronzon) are subject-wise built on a more universal ground, which makes them more easily accessible for international listeners. Even though I, as a native Finnish language user, have a certain built-in partiality towards the Finnish lyrics, I still find some of the English lyrics very appealing. A fine example could be gleaned from Eosphoros:
In the Finnish language version of this review I criticized the English lyrics for breaking the integrity and flow of the record. When listening to Risti with distinctly Finnish ears this criticism still holds its place, but when I have been preparing this English language version of the review and have tried to approach the record from the perspective of the international listener, I think that, at least to some extent, my earlier criticism loses its edge.
The opening track for the new album, Vesper, is like an educational slap on the face for those who thought that TC were ready to thread the lighter paths of mainstream metal. The basic theme of the song is set by the opening words There is no goodness in me, and what follows is technical, complex and serpentine black metal that lead the thoughts to the 2000 release Omega Telocvovim, while also having a distinct fresh feeling to it.
 |
| The fallen brothers |
In between the fierce opening and the subtle ending there is a huge array of interesting songs, such as the somber Sielunsyöjä, catchy and rocking Lilitu, and my personal favorite, picturesque and elevating, Kahdeksas kuoro. The last mentioned song has a certain difficult to identify vibe to it; one Finnish reviewer heard some old left-wing political song influence in it, whereas in my ears it sounds more like some old pirate song. Interesting...
When Viktor and Wrath decided to go separate ways, the most pressing question was, could the EC's musical and magical continuum ever find vocalist good enough to replace Wrath, whose unique voice was such a huge part of the overall sound of the band. Interestingly, when listening to the first album with Hellwind performing as a lead vocalist this question does not even come to mind, for so perfectly well he seems to fit into the group. From mournful lamentations to fierce outbursts of anger, he always has enough scale in his voice to bring out the best from the songs. Quite an impressive performance.
Words of Faith and Perdition
Most of the lyrics in Risti are written in Finnish - six out of nine, to be exact - but fortunately the band has provided English translations of the lyrics, so that the non-Finnish listeners can get, at least, some kind of impression of what is going on in the songs. The sad part is, though, that something always get lost in translation, and this rule also applies to TC.
There is a distinct Finnish feel and/or Finnish depth to lyrics in Risti which is, at least to some extent, flattened out in English translations, yet the core message of the lyrics comes through also in translations. Thus, the non-Finnish listener is able to sympathize with the poor, struggling soul in Sielunsyöjä, when he laments that:
Deepest of worries has deprived me of sleep
If only rest could fill the endless hours of the night
Just yesterday I was a devout servant of the lord
But something evil was clawing its way to my door
The three songs that were originally written in English (Lilitu, Eosphoros and Choronzon) are subject-wise built on a more universal ground, which makes them more easily accessible for international listeners. Even though I, as a native Finnish language user, have a certain built-in partiality towards the Finnish lyrics, I still find some of the English lyrics very appealing. A fine example could be gleaned from Eosphoros:
Fire, burning all things that you love
And you get no help from above
Pain becomes a friend and all truths turn to lies
Fire, burning all things that you love
Still you get no help from above
Flame becomes a friend and you're the brightest in the sky
In the Finnish language version of this review I criticized the English lyrics for breaking the integrity and flow of the record. When listening to Risti with distinctly Finnish ears this criticism still holds its place, but when I have been preparing this English language version of the review and have tried to approach the record from the perspective of the international listener, I think that, at least to some extent, my earlier criticism loses its edge.
Conclusion - When the Shackles Break and Come Undone
When listening to first album of The Crescent it is quite easy to recognize that it really is the musical and magical continuum of Enochian Crescent. The name of the game is still the well-crafted, executed with precision black metal, that will most likely demand more than one spin to open completely, but which will, in the end, reward the attentive listener in abundance. But at the same time, they have most certainly - continuing in the spirit of Crowley's maxim - managed to get a fresh angle to their music.
I would say that Risti is perfect record for those bold spirits who like to have their black intellectually challenging and profound, and their metal intense and demanding. There is most certainly lots and lots of challenging and demanding material to be found when you press play.
Endnotes
When listening to first album of The Crescent it is quite easy to recognize that it really is the musical and magical continuum of Enochian Crescent. The name of the game is still the well-crafted, executed with precision black metal, that will most likely demand more than one spin to open completely, but which will, in the end, reward the attentive listener in abundance. But at the same time, they have most certainly - continuing in the spirit of Crowley's maxim - managed to get a fresh angle to their music.
I would say that Risti is perfect record for those bold spirits who like to have their black intellectually challenging and profound, and their metal intense and demanding. There is most certainly lots and lots of challenging and demanding material to be found when you press play.
Endnotes
(1) The quote in the beginning of the text is taken from the song Igne Natura Renovatur Integra (Omega Telocvovim, 2000)
(2) Aleister Crowley quote is from the Liber AL vel Legis (II:71)
Monday, March 4, 2013
Ei kadonneet veljet, ei surua ei
The Crescent (2013) Risti. Spinefarm Records.
Vuonna 1995 perustetun Enochian Crescentin matka tuli tiensä päähän vuonna 2012, kun bändin perustajajäsenet Viktor ja Wrath päättivät lopettaa lähes kaksivuosikymmentä vuotta kestäneen, black metal -piireissä melko ainutlaatuisen taiteilijayhteistyönsä. Viktorin ja Wrathin alkuperäisen sopimuksen mukaan EC ei voisi jatkaa olemassaoloaan, jos toinen perustajäsenistä päättäisi erota. Näin ollen bändi ilmoitti pian Facebook-sivullaan, että EC:n maallinen vaellus päättyisi, kun jo sovitut keikat olisi soitettu. Pacta sunt servanda.
Viimeisillä EC-keikoilla bändin päävokalistina toimi Hellwind Tuonenjoki, joka tunnetaan parhaiten Sacrilegious Impalement -orkesterin vokalistina ja lyyrikkona. Mainittu Hellwind on tietenkin ollut EC:n toiminnassa mukana jo pitemmän aikaa, mutta tähän saakka huomattavasti pienemmissä rooleissa, kuten rituaalirumpalina ja taustavokalistina. Taas toisaalta, ehkäpä kyse olikin jonkinlaisesta asteittaisesta kehityksestä, jonka looginen lopputulos oli se, että hänestä tuli lopulta EC:n musiikillisen ja maagisen jatkumon, The Crescentin päävokalisti. Enteellistä tai ei, mutta Hellwind oli jo kerran ollut EC:n päävokalisti - tosin vain yhden kappaleen ajan - kun vokalisti ja showmies extraordinaire, Wrath, keskittyi Hyvinkään SteelFestissä muokkaamaan ruumistaan lähtemättömällä tavalla.
Mainio esimerkki edellä mainituista uudenlaisista sävyistä on Ristin avauskappale Vesper, jossa tekninen ja kulmikas musiikillinen ilmaisu liittyy saumattomasti yhteen suomalaisen sielunmaiseman synkeimpiä kulmia peilaavan lyriikan kanssa. Toinen mainio esimerkki on levyn päättävä nimikkokappale, jonka sielua raastava herkkyys on jotakin melko ennenkuulumatonta TC:n viiteryhmän sisällä.
Väkevän alun ja herkän lopun välille mahtuu monenlaisia kiinnostavia kappaleita, kuten esimerkiksi Kahdeksas kuoro, joka jo ensi kuulemalla herätti monenlaisia hämäriä mielleyhtymiä. Kappaleessa oli jotakin perustavalla tavalla tuttua, mutta en vain millään onnistunut palauttamaan mieleeni, että mitä. Arvuuttelin vanhempaa Behemothia... kokeilin jotakin uudempaa pakanametallia, jota olisin saattanut kuulla Radio Rockista. Ei osunut, eikä uponnut. Lopulta onnistuin palauttamaan pitkäkestoisesta muistista sen, mitä kaipasin: Moonspell ja kappale Alma Mater. Todellisuudessa Kahdeksas kuoro ja Alma Mater ovat suhteellisen kaukana toisistaan, mutta tavalla tai toisella kappaleet linkittyivät mielessäni toisiinsa. Ehkäpä kappaleita yhdistävä tekijä on se, että kummassakin on hieman merirosvolauluille tyypillistä poljentoa? Kiinnostavaa kyllä, Kaaos-zinen levyarvostelijalle tuli samasta kappaleesta mieleen taistolaislaulut.
Viktorin ja Wrathin teiden erotessa varmaankin kaikkein keskeisin kysymys oli se, löytäisikö bändi mistään sopivaa miestä täyttämään Wrathin melko suuria saappaita. Omituista kyllä, Ristiä kuunnellessa tämä kysymys ei oikeastaan edes tule mieleen, sillä niin täydellisen hyvin Hellwind tuntuu sopivan ryhmään. Antautuva, paikka paikoin mielipuolisuutta lähentelevä vokalointi sopii täydellisesti levyn kappaleisiin. Lisäksi kannattaa mainita se, että Hellwindiltä löytyy myös riittävästi skaalaa kaikkein hienoimpien nyanssien alleviivaamiseen, kuten kappaleessa Sielunsyöjä.
Ainakin alkuperäisen suunnitelman mukaan EC oli tekemässä levyä, jossa painopiste olisi selkeämmin yksittäisissä kappaleissa. Tämä erona Black Church -konseptialbumiin. Tavallaan tämä suunnitelma onkin jossain määrin onnistunut, sillä levyn jokainen kappale on kyllä ansainnut paikkansa kokonaisuudessa. Taas toisaalta ei voi välttyä siltä ajatukselta, että Risti kuulostaa epäilyttävästi keskeneräiseltä konseptialbumilta, jonka puuttuva pituus on täydennetty lisäämällä levyn keskivaiheille kolme ensimmäisellä kansainvälisellä kirjoitettua kappaletta, jotka olisi oikeastaan kannattanut julkaista jossain muualla.
Englanninkielisissä kappaleissa ei sinällään ole mitään vikaa - itse asiassa Lilitu on yksi levyn parhaimmista kappaleista - ongelma on vain siinä, että kolmen ensimmäisen kappaleen suomenkielinen julistus on niin vahvaa ja väkevää, että niiden jälkeen ensimmäisellä kansainvälisellä kirjoitettu lyriikka kuulostaa suomalaisen korvissa toivottoman kasvottomalta, jota se luonnollisesti onkin. Tällä tavoin englanninkieliset kappaleet rikkovat levyn kokonaisuutta aivan turhaan.
Periaatteessa Ristiä voidaan pitää pienimuotoisena vallankumouksena omassa tyylilajissaan, sillä suomenkielellä esitetty musta metalli ei ole koskaan kuulostanut näin uskottavalta ja vakuuttavalta. Lisäksi kannattaa mainita se, että en olisi ollenkaan yllättynyt, jos levyn sanoitukset saisivat vastakaikua myös tavanomaisten black metal -piirien ulkopuolella. Esimerkiksi Sielunsyöjän kuvaama sielullinen taistelu voisi hyvinkin olla otos kansalliskirjailijamme Mika Waltarin elämästä.
Tavallaan onkin kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan TC suunnistaa seuraavaksi: tuleeko bändi vielä julkaisemaan sen kokonaisuudessaan suomenkielisen albumin, vai lähteekö se tavoittelemaan suurempaa kansainvälistä suosiota ensimmäistä kansainvälistä käyttäen. Kysymyksiä ja kysymyksiä, mutta samalla myös lupauksia ja lupauksia - suuria lupauksia.
Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. -Joh. 12:24
Vuonna 1995 perustetun Enochian Crescentin matka tuli tiensä päähän vuonna 2012, kun bändin perustajajäsenet Viktor ja Wrath päättivät lopettaa lähes kaksivuosikymmentä vuotta kestäneen, black metal -piireissä melko ainutlaatuisen taiteilijayhteistyönsä. Viktorin ja Wrathin alkuperäisen sopimuksen mukaan EC ei voisi jatkaa olemassaoloaan, jos toinen perustajäsenistä päättäisi erota. Näin ollen bändi ilmoitti pian Facebook-sivullaan, että EC:n maallinen vaellus päättyisi, kun jo sovitut keikat olisi soitettu. Pacta sunt servanda.
Viimeisillä EC-keikoilla bändin päävokalistina toimi Hellwind Tuonenjoki, joka tunnetaan parhaiten Sacrilegious Impalement -orkesterin vokalistina ja lyyrikkona. Mainittu Hellwind on tietenkin ollut EC:n toiminnassa mukana jo pitemmän aikaa, mutta tähän saakka huomattavasti pienemmissä rooleissa, kuten rituaalirumpalina ja taustavokalistina. Taas toisaalta, ehkäpä kyse olikin jonkinlaisesta asteittaisesta kehityksestä, jonka looginen lopputulos oli se, että hänestä tuli lopulta EC:n musiikillisen ja maagisen jatkumon, The Crescentin päävokalisti. Enteellistä tai ei, mutta Hellwind oli jo kerran ollut EC:n päävokalisti - tosin vain yhden kappaleen ajan - kun vokalisti ja showmies extraordinaire, Wrath, keskittyi Hyvinkään SteelFestissä muokkaamaan ruumistaan lähtemättömällä tavalla.
Saatanan sahan nuoranen, Paholaisen piiskan silmä
Vuonna 2010 julkaistulla NEF.VI.LIM-ep:llä EC esitteli tarttuvamman - uskaltaisiko jopa sanoa, potentiaalisesti laumoillekin avautuvan - puolen itsestään. Tässä yhteydessä jotkut alkoivat jo kuulla perinteisiä suomirock-sävyjä yhtyeen musiikissa. Risti ei kuitenkaan sisällä Lyijysiiven kaltaista helposti avautuvaa materiaalia, vaan musiikillisesti levy on oikeastaan lähempänä Telocvomim-trilogian kruunannutta Omega Telocvomimia. Tarjolla on siis käärmemäisen kierosti kiemurtelevaa, paikka paikoin hieman hankalasti avautuvaa mutta lopulta kuulijansa verrattomasti palkitsevaa mustaa metallia. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin todeta se, että vaikka TC onkin tunnistettavasti EC:n musiikillinen ja maaginen jatkumo, niin bändi on kuitenkin myös onnistunut loihtimaan esiin aivan uudenlaisia sävyjä.
Mainio esimerkki edellä mainituista uudenlaisista sävyistä on Ristin avauskappale Vesper, jossa tekninen ja kulmikas musiikillinen ilmaisu liittyy saumattomasti yhteen suomalaisen sielunmaiseman synkeimpiä kulmia peilaavan lyriikan kanssa. Toinen mainio esimerkki on levyn päättävä nimikkokappale, jonka sielua raastava herkkyys on jotakin melko ennenkuulumatonta TC:n viiteryhmän sisällä.
Väkevän alun ja herkän lopun välille mahtuu monenlaisia kiinnostavia kappaleita, kuten esimerkiksi Kahdeksas kuoro, joka jo ensi kuulemalla herätti monenlaisia hämäriä mielleyhtymiä. Kappaleessa oli jotakin perustavalla tavalla tuttua, mutta en vain millään onnistunut palauttamaan mieleeni, että mitä. Arvuuttelin vanhempaa Behemothia... kokeilin jotakin uudempaa pakanametallia, jota olisin saattanut kuulla Radio Rockista. Ei osunut, eikä uponnut. Lopulta onnistuin palauttamaan pitkäkestoisesta muistista sen, mitä kaipasin: Moonspell ja kappale Alma Mater. Todellisuudessa Kahdeksas kuoro ja Alma Mater ovat suhteellisen kaukana toisistaan, mutta tavalla tai toisella kappaleet linkittyivät mielessäni toisiinsa. Ehkäpä kappaleita yhdistävä tekijä on se, että kummassakin on hieman merirosvolauluille tyypillistä poljentoa? Kiinnostavaa kyllä, Kaaos-zinen levyarvostelijalle tuli samasta kappaleesta mieleen taistolaislaulut.
Viktorin ja Wrathin teiden erotessa varmaankin kaikkein keskeisin kysymys oli se, löytäisikö bändi mistään sopivaa miestä täyttämään Wrathin melko suuria saappaita. Omituista kyllä, Ristiä kuunnellessa tämä kysymys ei oikeastaan edes tule mieleen, sillä niin täydellisen hyvin Hellwind tuntuu sopivan ryhmään. Antautuva, paikka paikoin mielipuolisuutta lähentelevä vokalointi sopii täydellisesti levyn kappaleisiin. Lisäksi kannattaa mainita se, että Hellwindiltä löytyy myös riittävästi skaalaa kaikkein hienoimpien nyanssien alleviivaamiseen, kuten kappaleessa Sielunsyöjä.
Ken kuivatti kynäs sun?
Vuonna 2009 tehdyn haastattelun aikaan EC:llä oli valmisteilla kokonaan suomenkielinen albumi. Tämän suomenkielisen täyspitkän sijaan bändiltä ilmestyi kuitenkin NEF.VI.LIM-ep, jonka kuudesta kappaleesta neljä oli kirjoitettu ensimmäisellä kotimaisella. Itse elin pitkään siinä uskossa, että Risti - kuten ehkä nimestäkin voisi päätellä - olisi nyt se alusta loppuun saakka suomen kielellä kirjoitettu levy. Toisin kuitenkin kävi. Ristin sisältämästä yhdeksästä raidasta kuusi on kirjoitettu ensimmäisellä kotimaisella. Tällä tavoin NEF.VI.LIM-ep ja Risti sisältävät suhteessa saman määrän suomenkielisiä sanoituksia.
 |
| Langenneet veljet |
Englanninkielisissä kappaleissa ei sinällään ole mitään vikaa - itse asiassa Lilitu on yksi levyn parhaimmista kappaleista - ongelma on vain siinä, että kolmen ensimmäisen kappaleen suomenkielinen julistus on niin vahvaa ja väkevää, että niiden jälkeen ensimmäisellä kansainvälisellä kirjoitettu lyriikka kuulostaa suomalaisen korvissa toivottoman kasvottomalta, jota se luonnollisesti onkin. Tällä tavoin englanninkieliset kappaleet rikkovat levyn kokonaisuutta aivan turhaan.
Lopuksi - mutta joku odottaa aina, vielä kynttilän sammuessa
Periaatteessa Ristiä voidaan pitää pienimuotoisena vallankumouksena omassa tyylilajissaan, sillä suomenkielellä esitetty musta metalli ei ole koskaan kuulostanut näin uskottavalta ja vakuuttavalta. Lisäksi kannattaa mainita se, että en olisi ollenkaan yllättynyt, jos levyn sanoitukset saisivat vastakaikua myös tavanomaisten black metal -piirien ulkopuolella. Esimerkiksi Sielunsyöjän kuvaama sielullinen taistelu voisi hyvinkin olla otos kansalliskirjailijamme Mika Waltarin elämästä.
Tavallaan onkin kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan TC suunnistaa seuraavaksi: tuleeko bändi vielä julkaisemaan sen kokonaisuudessaan suomenkielisen albumin, vai lähteekö se tavoittelemaan suurempaa kansainvälistä suosiota ensimmäistä kansainvälistä käyttäen. Kysymyksiä ja kysymyksiä, mutta samalla myös lupauksia ja lupauksia - suuria lupauksia.
Subscribe to:
Posts (Atom)